JOSKUS SAA VOIMAA KUN OTTAA TEHTÄVÄKSEEN SEN MITÄ VÄLTTÄÄ

JOSKUS SAA VOIMAA
KUN OTTAA TEHTÄVÄKSEEN
SEN MITÄ VÄLTTÄÄ

 

Vietin menneen viikonlopun hommassa, jota olen vältellyt huhtikuusta asti.
Pitkään laitoksessa elänyt äitini kuoli tuolloin – lopulta kuitenkin yllättäen – ja
hänen huoneensa purkamiseen saimme aikaa vajaan viikon. Iso osa vaatteista ja
esineistä löysi tiensä kirpputorille, mutta kotiimme kulkeutui myös monta
laatikkoa papereita, valokuvia ja niitä kaikkein henkilökohtaisimpia tavaroita,
joita ei kerta kaikkiaan voinut liikuttumatta edes siirrellä.

 

               

 

Kotiini siirtämäni äitini pieni omaisuus sai väliaikaisen paikan autotallistamme.
Minun autoni sai siis siirtyä kesäksi ulkoruokintaan kun sen paikan ottivat
laatikot, muutama huonekalu sekä vanha Husqvarna –ompelukone (jolla
pikkusisareni kanssa usein, huimasti polkien, leikimme lentokoneen ohjaamista
kun äitini silmä vältti.) Mutta yllättäen en pystynytkään enää etenemään siitä, en
edes avaamaan autotallin ovea ja katsomaan tavaroita. Tekosyitä löytyi. Milloin
oli liian kiire, oli liian kuuma, olin liian väsynyt tai olin liian pirteä ja kiinni
muissa, kiinnostavammissa aktiviteeteissa. Viime viikkoina alkoi kuitenkin
tuntua, että syyskosteaksi käyvä autotalli saattaa pilata jotain arvokasta. Oli siis
pakko alkaa vähintään kantaa laatikoita sisään, lajitella esineitä yhteen pinoon ja
papereita toiseen. Kirjoja kolmanteen. Ja – jos mahdollista – luopua vanhasta,
jota en enää voisi luonani säilyttää.

 

             

 

Huomaan, että en vieläkään ole täysin valmis syventymään kaikkiin äitini
tavaroihin kovin perusteellisesti. Silti jo hihojen kääriminen, laatikoihin
tarttuminen ja tavaroiden lajitteleminen antoi yllättän paljon voimaa. Huomasin,
että pinosta putoavat valokuvat eivät enää itkettäneet ja äitini kansallispuku
tuntui tärkeältä ja lämpimältä muistolta lapsuuteni kevätjuhlista. Ehkä rakkain,
mutta sitä kautta myös ongelmallisin, yksittäinen esine – Lentokone-Husqvarna
– alkoi sekin tuntua siedettävältä katsottavalta ja olen alkanut miettiä sille
paikkaa Hyvän Olon Asemaltamme. Ja vaikka suuri osa äitini papereista siirtyi
vain sisätiloihin laatikoissa niin tuntuu, että niidenkin käsitteleminen on alkanut.
Kaikkea ei tarvitse tehdä juuri nyt, ei edes tänä syksynä, senverran suuri talo
meillä onnekseni (ja epäonnekseni) on. Ja kun asiat hautuvat niin ne myös
kypsyvät.

 

               

 

Pidän itseäni lähtökohtaisesti ihan lempeänä psykoterapeuttina. Olen kuitenkin
tehnyt tätä hommaa jo niin kauan, että välillä on hyödyllistä pohtia näitä omiakin
prosesseja ja reaktioita myös asiakkaiden näkökulmasta. Tästä
viikonloppurupeamasta syntyi sivutuotteena myös huoneentaulu, jota yritän
jossain välissä aina jatkossakin vilkaista, sitä lopullista äitini tavaroiden läpi
käymistä odotellessa.

1. Aina ei ole pakko jaksaa. Voi panna tehtäviä syrjään, kerätä voimia ja
odottaa sopivaa hetkeä tarttua toimeen.

2. Koska tekemätön työ kuitenkin väsyttää ja painaa mieltä, niin itseään voi
lempeästi rohkaista edes avaamaan oven. Voi varovaisesti miettiä, milloin  mahdollisesti olisi hyvä hetki tehdä jotain, jotta mitään tärkeää ei vaurioituisi sillä aikaa kun itse on voimaton ja haluton toimimaan.

3. Pienikin ryhtyminen auttaa. Ei tarvitse tulla kerralla valmista. Joku viisas
on sanonut, että se, että elämämme jatkuu on merkki siitä, että hommat
ovat vielä kohdallamme kesken. Kuitenkin kannustavassa ilmapiirissä
toimeen tarttuminen antaa energiaa ja tekee myös tilaa sille, mitä pitää
elämässään mieleen varastoitua kuormaa tärkeämpänä.

 

                  

 

Keittiön ikkunan takana vaahtera pudottelee lehtiään kovassa tuulessa ja
muutenkin tätä huoneentaulua taidan vielä jatkossakin tarvita ja tuijotella.
Hyvän Olon Aseman hoitohuoneiden syysikkunanpesua sitkeästi vältellessä ja
suunnitellessa..

– Tarja Ryynänen